Kirkon odotetaan toimivan vastavoimana rahan ja talouden vahvalle vaikutukselle. Unohtuuko kirkon sanoma rahan vaikutuksesta, vai saadaanko kahisevasta tehoa sanoman julistamiseen? Moni kokee kirkon värittyneen veroeuroilla mässäileväksi alkuperäisen tehtävänsä unohtaneeksi instituutioksi.

Turun arkkihiippakunnan hiippakuntadekaani Kaarlo Kalliala kysyy, olisiko kirkko uskottavampi täynnä rutiköyhiä fransiskuksia, hengellisiä akrobaatteja. Haetaanko uskonnollisuuden mallit edelleen keskiajan luostarihengellisyydestä?

Kalliala romuttaa mielikuvat mustista virka-autoista ja virka-asunnoista. Ensimmäinen löytyy tasan arkkipiispalta, ja virka-asuntoja on piispoilla. – Puolitotuudet taitavat elää mielissä, ja mielikuvat laahaavat pahasti todellisuuden jäljessä, hän arvioi ja jatkaa: - Legendaarista leipäpappia ei ole. Palkkarakenne ja työajat eivät ole houkuttelevia.

Arvon mitta ja vaihdon väline

Kalliala suhteuttaa Suomen evankelisluterilaisen kirkon Turun kaupunkiin. – Budjetit ovat suurin piirtein samankokoiset. Seurakuntien omavaraisuus on aika korkea. Hiippakuntamme joitain pieniä seurakuntia väestörakenteen muutos koettelee samoin kuin kuntia. Arkkihiippakunnan 84 srk:sta yli 40 on kuntaliitosalueilla.

Kalliala toteaa, että ilman rahaa vaihdantataloudessa ei ole liikkumavaraa. Kirkot rakennetaan samoista materiaaleista kuin muut rakennukset. Putkimies ei viemäröi srk-taloa ilmaiseksi. – Raha on arvon mitta ja vaihdon väline. Kirkon työntekijät tarvitsevat talvikenkiä hekin. Ei täällä kykene sandaaleissa kävelemään, mies lohkaisee, ja pohtii uudelleen, miksi kirkolta vaadittaisiin asketismia.

Kaikki kunnia vapaaehtoistyölle, mutta ev.lut. kirkolla on palkattua ja erikoistunutta työvoimaa. Työn ja perhe-elämän yhdistäminen on vaikeaa. – Tiedostamme toki, ettemme ole ainoita. Tämä on myös aika turvallinen työpaikka, eikä väkeä lempata taloudellisista ja tuotannollisista syistä. Moni kokee työn mielekkääksi ja tärkeäksi.

Joustavampaa rahankäyttöä tarpeeseen

Helsingin srk:n 3-vuotinen tv:ssäkin vilahtava mainoskampanja nuorten aikuisten houkuttelemiseksi kirkkoon maksaa 900 000 euroa. Takapiru miettii, olisiko rahan voinut käyttää vaikkapa ruokaan ja vaatteisiin asunnottomille?

Kallialan mielestä 300 000 euroa vuodessa ei ole kohtuuton summa, jos investointi saavuttaa kohteensa. – Onko yksittäisten summien tarkastelu mielekästä? Juudas arvosteli kalliin voiteen tuhlaamista Jeesuksen jalkoihin. Jeesus huomautti käytön olevan olennaisempaa kuin summan. Yhtä hyvin voisimme miettiä, tarvitaanko kirkossa kukkia tai kynttilöitä?

Entinen diakoniajohtaja ei kannata äärimmäisten tilanteiden logiikkaa. Toimintamallit voivat muodostaa laajoja kaaria. – Jos voidaan tehdä sekä että, ei ole syytä valita jokon ja tain välillä. Diakoniassa voidaan toteuttaa sellaisia juttuja, joita kuntien sosiaalitoimi ei voi tehdä. Liikkumavaraa on enemmän, Kalliala toteaa ja muistuttaa prostituutioprojektin ja kidutettujen tukipisteen toiminnan lähteneen liikkeelle Helsingin Diakonissalaitokselta.

Kalliala muistelee yrittäjien kokeneen arvostelua kirkon suunnalta. – Miksi sellaista esiintyisi? Se on tapa ansaita elanto siinä missä muutkin. Kirkon verotulojen kautta yrittäjätkin osallistuvat yhteisiin hyviin hankkeisiin.

Hiippakuntadekaani Kaarlo Kallialan työhuoneen seinältä katselee Turun piispa 1600-luvulta, Johannes Terserus, ainoa harhaoppisuuden perusteella erotettu piispa. – Oli kaiketi liian suvaitsevainen, Kalliala arvioi. Nykykielellä ilmaistuna kaverilla oli asennetta, ja hänelle kävi loppupeleissä hyvin: eteni piispaksi Linköpingiin.